Rauhallinen oma ilta. Ajatukset koukuttavassa Quotes appissa, kynttilöiden tuoksu, viimeinen macaron (jep, säästin tosiaan niin pitkään kuin mahdollista, heh), ilahtuminen uusista lukijoista ja aikeet ihan kohta nousta ja hakea keittiöstä passionhedelmä makeanhimoon. Tällaiset hiljaiset illat vain omien ajatusten kanssa tekevät välillä kyllä hyvää. Puhdistaa. Tai sitten täyttää. Pään. Kummallisilla ajatuksilla.
Eräs blogikirjoitus palautti muistot ja katkeruuden peruskoulun ja lukion äidinkielentunneista. Tai ei ehkä niinkään itse tunneista vaan siitä, mitä niistä jäi jäljelle. Sietämätön pakkomielle oikolukea jokainen kirjoittamani teksti vähintään viiteen kertaan. Ettei vain jäisi huomaamatta yhtäkään kirjoitus- tai pilkkuvirhettä, käänteistä sanajärjestystä tai vajaata virkettä. Olen yrittänyt päästä tästä eroon. Keskittyä vain sisältöön ja jättää vaikka pilkku kokonaan laittamatta. Ja siihen, ettei kaiken tarvitsisi mennä oikean kaavan mukaan. Jotta luovuudellekin jäisi tilaa. Hmm, luovuus. Sana, jonka yläasteen ja lukion aikana ehti melkein unohtaa.
Ja sepä oman blogin kirjoittamisessa onkin yksi parhaista asioista. Saa olla taas luova. Kukaan ei tule punakynä kourassa korjaamaan jotain mitä itse olen halunnut ilmasta juuri näin. Eikä kukaan tule kertomaan minun kirjoittaneen aiheen vierestä kun mielipiteeni on ollut väärä - luova, oma.
Toinen ajatus, joka kaivertaa mieltäni on seuraavanlainen. Hylkäsin päivällä syntyneen idean mennä illalla salille. En sen takia etten olisi halunnut tai jaksanut. Toki olisin halunnut, piristävää ja samalla rentouttavaa ja loppuun vielä palkitseva sauna. Eikä edes väsyttänyt, ei ainakaan niin paljon, että se olisi estänyt. Oli vain muuta tekemistä. Tänään yksinkertaisesti halusin vietää illan rauhassa lueskellen blogeja ja katsomalla Carrie Diariesin uusinta jaksoa. Päätin, että menen huomenna. Kun koko päivälle ei ole luvassa mitää ohjelmaakaan.
Mikä sitten on ongelman ydin? Sepä se, ei ole ongelmaa. Itse vain loihdin tyhjästä sellaisen. Koen huonoa omaatuntoa siitä, etten lähtenyt. Miksi? Pitkään mietittyäni tulin siihen tulokseen, että pelkään oikean syyni jättää menemättä olevan tekosyy. Tai lähinnä muuttuvan tekosyyksi. Pelkään, etten mene huomennakaan, että laiskistun. Vaikka todellisuudessa haluan mennä huomenna.
Taidankin siis vain pelätä, että haluaminen muuttuu pakoksi.
Olisinko koskaan ruvennut ajattelemaan näin kieroutuneesti jos en olisi kuunnellut ystävien pelotteluja siitä miten pitäisi mennä ja miten into jossain vaiheessa hiipuu ja katoaa. Eihän minun intoni tarvitse kadota vain sen takia, että jollekin toiselle käy niin. Tällainen yliennakoiva ajattelu ei tosiaan ainakaan auta salilla käymisen nautinnon säilyttämisessä. Yritän siis tästä eteenpäin muistaa ja tiedostaa, että teen sitä mistä pidän ja pidän siitä mitä teen.
Kuvat eräältä iltaiselta extempore välipysähdykseltä Kaivarin nurkilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti