C H A N G E

Syksy on jo paljon pidemmällä kuin näissä kuvissa. Suurin osa puiden lehdistä on jo alkanut leijailemaan viiltävän kylmän tuulen mukana alas. Ne kerääntyvät kasoiksi nurkkiin ja katujen varsille herättämään lapsenmielisen halun potkia niitä takaisin ilmaan tuulen vietäväksi. Pimeässä illassa, kaupungin valoissa ja taivaalta leijuvissa lehdissä on jotain kaunista. Ne ovat merkki jonkin loppumisesta mutta myös alkamisesta. Eikä oikeastaan vain loppumisesta ja alkamisesta vaan muuttumisesta. 

Joskus muutokset tuntuvat suurilta, välillä liiankin suurilta, vaikka oikeastaan ne ovat vain kokoelma useita pieniä asioita. Kun nämä mahdottomalta tuntuvat asiat pilkkoo pienempiin osiin on niitä helpompi käsitellä. Yksi ajatus kerrallaan, yksi teko kerrallaan. Yksi pieni muutos kerrallaan ja suurikaan ei tunnu enää ihan yhtä suurelta. Vaikka jotkut asiat voivat tuntua todella pahoilta on kaikessa aina jotain hyvääkin. Maailma on niin iso paikka, että kun vain jaksaa nostaa päätään näkee varmasti jotain kaunista.

Morning World

Elämä täällä ruudun todellisemmalla puolella arjen keskellä on muuttunut paljon viimeisten viikkojen aikana. Kai syksy aina on tietynlaista muutoksien aikaa mutta tämä vuosi on kyllä ollut kaikella tapaa ihan omaa luokkaansa. Ehkä vähäpätöisin mutta pikselielämäni kannalta kaikista tärkein ja mainitsemisen arvoinen muutos on kevääksi asti elämääni astunut Mac Book Pro. Koulun kautta saatiin vihdoin monien mutkien kiertämisen ja solmujen selvittelyiden jälkeen koneet kainaloon ja nyt sujuu kaikki kuvankäsittelystä ja blogista kouluhommiin ja omiin pikku projekteihin niin paljon kätevämmin ja hermoja säästävämmin. Tällaiset pienetkin elämää helpottavat jutut voivat tuntua erityisen hyviltä silloin kun kaikki muu on mullinmallin ja vielä vähän sekaisin. Pienistä asioista nauttiakseni suuntaankin nyt lauantain kunniaksi pitkän kaavan mukaiseen aamupalapöytään sisustuslehtikasan kanssa. 

Syksy

Viikko on hujahtanut ohi lehtien vaihtuessa vihreästä punaisen tuhansiin sävyihin ja ilmojen viiletessä entisestään. Linnut lentävät auroina etelään ja välillä tuntuu kuin eläisi kuplassa, jonka pieninkin ääni tai ajatus voi puhkaista. On niin kaunista mutta silti sisimmässään tietää, että kaikki muuttuu harmaaksi ja kylmäksi jossain vaiheessa. 

Ääni on poissa jo seitsemättä päivää, huulirasva kulkee taas laukussa päivittäin, balleriinat on jääneet hyllyyn ja aamulla pitää miettiä tarkeneeko trenssilläkään enää. Ei tarkene. Kaikki ei aina tunnu hyvältä ja oikealta. Kylmän syksyn ei pitäisi tulla vielä, auringon ei pitäisi laskea ennen seitsemää. Silti yritän muistaa, että vaikka elämä ei ole elokuvaa, voi siitä itse käsikirjoittaa juuri sellaisen kuin haluaa.