stockholm

Kuten kaikki ilmiöt kumppareiden ja shortsien yhdistelmästä kahvilaketjuihin, myös kevät saapui Tukholmaan aikaisemmin. Puut loistivat vihreinä auringonpaisteessa ja ohuella trenssillä tarkeni helposti vielä illallakin. Viikonloppu tuntui viikolta ja  nyt odotan Darinin Ta mig tillbaka biisin soidessa repeatilla kolmen viikon päässä hämöttävää uutta reissua toivottavasti silloin jo kesäiseen Tukholmaan.

möhippa

Viikonlopun vietto sijoittui vapun jatkeena Tukholmaan polttareiden merkeissä. Mistään perinteisestä sidotaan morsian puuhun viikonlopusta ei ihan ollut kyse (vaikka köydet ja nippusiteet olisivat hyvin kevään 2015 trendeihin sopineetkin) mutta kamera roikkui silti mukana vain lauantai päivän ja sunnuntai aamun. Polttari-ilta sen sijaan jäi vain muistikuvien ja suttuisten iphone räpsyjen varaan ja loppui ruotsalaisten nostalgiabiisien lomassa kaikuviin lauseisiin Ut! Ut! Ni måste verkligen sluta nu!

m o m e n t c o l l e c t i n g

En ole kuvaillut vain omaksi ilokseni kuukausiin ja sitten valitsen päivän jolloin tuulee niin kovaa, että tärähtämättömän kuvan ottaminen tuntuu vaikeammalta kuin juoksuhiekassa vaeltaminen painot jaloisssa. Tuuli työntää niin kovaa, että meinaan jatkuvasti lennähtää johonkin suuntaan tai vähintään kädet huojahtelevat tuulen mukana minne sattuu - vaikka kuinka yritän nojata milloin mihinkin ja puristaa kameraa kaikin tuulta vastaan tappelemisesta ylijäämin voimin. Tasapainoiluhaasteen lisäksi huikeeta vauhtia ylitse pyyhältävät pilvet vaihtelevat valaistusta noin kymmenen sekuntin välein, joka luonnollisesti hiukan vaikeuttaa kuvan valottamista. Eikä yhtään helpota tuo tuuli senkään suhteen, että superherkät silmäthän vuotavat kilpaa Niagaran putousten kanssa (ja voittavat kirkkaasti), joka sekä näkemisen että oman toiminnan vaikeuttamisen lisäksi saa myös vastaantulijat katsomaan hiukan kummallisesti säälin ja ihmetyksen sekaisin ilmein. Näyttävästi ja haasteet voittaen palasin siis takaisin kuvaamisen ja bloggailun pariin. 

Syksy

Viikko on hujahtanut ohi lehtien vaihtuessa vihreästä punaisen tuhansiin sävyihin ja ilmojen viiletessä entisestään. Linnut lentävät auroina etelään ja välillä tuntuu kuin eläisi kuplassa, jonka pieninkin ääni tai ajatus voi puhkaista. On niin kaunista mutta silti sisimmässään tietää, että kaikki muuttuu harmaaksi ja kylmäksi jossain vaiheessa. 

Ääni on poissa jo seitsemättä päivää, huulirasva kulkee taas laukussa päivittäin, balleriinat on jääneet hyllyyn ja aamulla pitää miettiä tarkeneeko trenssilläkään enää. Ei tarkene. Kaikki ei aina tunnu hyvältä ja oikealta. Kylmän syksyn ei pitäisi tulla vielä, auringon ei pitäisi laskea ennen seitsemää. Silti yritän muistaa, että vaikka elämä ei ole elokuvaa, voi siitä itse käsikirjoittaa juuri sellaisen kuin haluaa.

†

Yksi ei mitenkään keskimääräistä tapahtumarikkaamman mutta silti hyvin erityisen viikonloppuni osasista oli veljen konfirmaatio. Puku päällä ja kravatti kaulassa, milloin siitä tuli noin vanha? Lukisin itseni niihin kerran vuodessa kirkkoihmisiin, jotka ihan vain tavasta kuuluvat kyseiseen laitokseen. Onhan sitä kirkollisveroa nyt aika mukava maksella ja voisihan sitä joskus pistäytyä alttarilla kermakakkuun kääriytyneenä. Nyt ajauduttiin kyllä ihan eri juhlaan kuin mistä kuvat puhuvat. Pointti oli siis, että viihdyin kirkossa silti hyvin - kameran kanssahan viihdyn ihan missä vain.

Takaisin asiaan. Saavuin hyvin paheksuttavan ja hiukan liian syvälle juurtuneen tapani mukaan paikalle muutaman minuutin myöhässä. Tyylikkäästi, juuri niin kuin kuuluukin. Mieleeni piirtyy nyt kuva hiljaisesta hetkestä kirkon penkkirivien välissä, jonka rikkoo korkojen muka varovainen ja kiireinen kopina. Ei, itselläni oli kuitenkin onneksi turvalliset ja päkiöiden varassa kävellessä myös huomaamattoman hiljaset loaferini, onneksi.

Myöhästymisessäni oli toinenkin hyvä puoli, matalapohjaisen ja hiljaisen kenkävalintani lisäksi. Missasin nimittäin kirkkoon levinneiden auringonsäteiden houkutteleman sisäisen kuvaajani iloksi täysin kuulutuksen, jossa kehoitettiin vieraita kuvaamaan ainoastaan omalta paikaltaan. Itsehän istahdin luonnollisesti takariviin, josta käsin kuvasaldo olisi jäänyt aika yksipuoliseksi. No minähän kun onnekkaana en tätä liikkumiskieltoa ollut ajoissa kuullut, käytin aikani muiden rukoillessa ja virsiä laulaessa kierrellen ympäri kirkkotilaa milloin minkäkin yksityiskohdan perässä. Joku muu olisi mahdollisesti voinut keksiä kyseenalaistaa ympäriinsä pyörimistä kun muu kirkkokansa kiltisti istua nökötti paikallaan. Itselläni moinen ajatus ei kuitenkaan käynyt mielessä. Muuthan eivät vain viitsineet nousta.

Kesäillat

Viimeisten helteisien kesäpäivien kunniaksi päätettiin irtautua remppaamisesta yhdeksi illaksi ja suunnattiin eväät mukana tutulle järvelle. Ehdittiin juuri sopivasti auringonlaskuksi ja päästiin tuijottamaan järveä sinisen, violetin, oranssin ja vaaaleanpunaisen eri sävyissä. Vesikin tuntui illan viiletessä vain lämpimämmältä eikä ylös noustessakaan pahemmin tarvinnut palella kun kietaisi pyyhkeen ympärille. Hyttysetkin pysyivät loitolla kun oli muistanut pakata offin mukaan. Oli kyllä uskomattoman kaunis ilta. Juuri sellainen, joka saa aikaan sen tunteen, että on ottanut kesästä kaiken irti.