†

Yksi ei mitenkään keskimääräistä tapahtumarikkaamman mutta silti hyvin erityisen viikonloppuni osasista oli veljen konfirmaatio. Puku päällä ja kravatti kaulassa, milloin siitä tuli noin vanha? Lukisin itseni niihin kerran vuodessa kirkkoihmisiin, jotka ihan vain tavasta kuuluvat kyseiseen laitokseen. Onhan sitä kirkollisveroa nyt aika mukava maksella ja voisihan sitä joskus pistäytyä alttarilla kermakakkuun kääriytyneenä. Nyt ajauduttiin kyllä ihan eri juhlaan kuin mistä kuvat puhuvat. Pointti oli siis, että viihdyin kirkossa silti hyvin - kameran kanssahan viihdyn ihan missä vain.

Takaisin asiaan. Saavuin hyvin paheksuttavan ja hiukan liian syvälle juurtuneen tapani mukaan paikalle muutaman minuutin myöhässä. Tyylikkäästi, juuri niin kuin kuuluukin. Mieleeni piirtyy nyt kuva hiljaisesta hetkestä kirkon penkkirivien välissä, jonka rikkoo korkojen muka varovainen ja kiireinen kopina. Ei, itselläni oli kuitenkin onneksi turvalliset ja päkiöiden varassa kävellessä myös huomaamattoman hiljaset loaferini, onneksi.

Myöhästymisessäni oli toinenkin hyvä puoli, matalapohjaisen ja hiljaisen kenkävalintani lisäksi. Missasin nimittäin kirkkoon levinneiden auringonsäteiden houkutteleman sisäisen kuvaajani iloksi täysin kuulutuksen, jossa kehoitettiin vieraita kuvaamaan ainoastaan omalta paikaltaan. Itsehän istahdin luonnollisesti takariviin, josta käsin kuvasaldo olisi jäänyt aika yksipuoliseksi. No minähän kun onnekkaana en tätä liikkumiskieltoa ollut ajoissa kuullut, käytin aikani muiden rukoillessa ja virsiä laulaessa kierrellen ympäri kirkkotilaa milloin minkäkin yksityiskohdan perässä. Joku muu olisi mahdollisesti voinut keksiä kyseenalaistaa ympäriinsä pyörimistä kun muu kirkkokansa kiltisti istua nökötti paikallaan. Itselläni moinen ajatus ei kuitenkaan käynyt mielessä. Muuthan eivät vain viitsineet nousta.