Viikko on hujahtanut ohi lehtien vaihtuessa vihreästä punaisen tuhansiin sävyihin ja ilmojen viiletessä entisestään. Linnut lentävät auroina etelään ja välillä tuntuu kuin eläisi kuplassa, jonka pieninkin ääni tai ajatus voi puhkaista. On niin kaunista mutta silti sisimmässään tietää, että kaikki muuttuu harmaaksi ja kylmäksi jossain vaiheessa.
Ääni on poissa jo seitsemättä päivää, huulirasva kulkee taas laukussa päivittäin, balleriinat on jääneet hyllyyn ja aamulla pitää miettiä tarkeneeko trenssilläkään enää. Ei tarkene. Kaikki ei aina tunnu hyvältä ja oikealta. Kylmän syksyn ei pitäisi tulla vielä, auringon ei pitäisi laskea ennen seitsemää. Silti yritän muistaa, että vaikka elämä ei ole elokuvaa, voi siitä itse käsikirjoittaa juuri sellaisen kuin haluaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti